Vanhalle kaatopaikalle on aikanaan viety esimerkiksi metalleja, jotka nykyään olisivat rahanarvoista tavaraa. Tai ammoin suljetun kaatopaikan maa-ala haluttaisiinkin muuhun käyttöön, esimerkiksi rakentamiseen.

Miten voisi saada nämä hyljätyt ainekset ja suljetut alueet taas järkevään käyttöön?

Suljettujen kaatopaikkojen hyödyntäminen on alkanut kiinnostaa yhä enemmän – puhutaan landfill miningista. Syitä kiinnostukseen ovat muun muassa kierrätyksen lisääntyminen ja monin paikoin paheneva pula tonttimaasta.

Kaatopaikalle louhimaan?

Landfill mining -käsitteelle ei vielä ole vakiintunut suomenkielistä termiä. Se tarkoittaa kutakuinkin kaatopaikan louhintaa tai hyötykaivuuta.

Kaatopaikkojen sisällöstä kuitenkin yli puolet on maata ja muuta sekalaista hienoainesta, jonka koostumuksesta ei ole tietoa. Mukana voi olla myös vaarallisia aineita, ja siksi näille maamassoille ei juurikaan ole ollut käyttöä.

Diplomi-insinööri Tiina Mönkäre etsi väitöstyössään tälle hienoainekselle käsittelymenetelmiä. Hän väittelee aiheesta Tampereen teknillisellä yliopistolla 23. helmikuuta.

Suomessa 1500 vanhaa kaatopaikkaa

Kierrätyksestä ja kiertotaloudesta ei ollut puhettakaan, kun yhdyskuntajätettä vietiin kaatopaikalle esimerkiksi sotien jälkeen. Tarpeetonta tavaraa "ajettiin penkkaan", ja mukana meni varmasti myös nykyisin vaarallisiksi tiedettyjä aineita.

– Kaatopaikkojen hyödyntäminen voidaan näin jälkikäteen nähdä osana kiertotaloutta. Suomessakin vanhoja, suljettuja yhdyskuntajätteen kaatopaikkoja arvioidaan olevan 1 500, kertoo Tiina Mönkäre.

Euroopassa niitä saattaa hänen mukaansa olla kaikkiaan jopa yli puoli miljoonaa. Monenlaiselle uusiokäytölle on siis tarvetta, ja Mönkäreen tutkimus on osa hyötykäytön mahdollisuuksien ja menettelytapojen etsimistä.

Hienoaines kaipaa käsittelyä

Kaatopaikkojen hienoaines sisältää eloperäisiä ainesta. Se kuluttaa happea ja tuottaa kasvihuonekaasuja – kaikista muista sen aiheuttamista haitoista tai myrkyistä puhumattakaan.

Tämän takia monissa landfill mining -projekteissa hienoaines on jäänyt tai jätetty kaatopaikalle.

– Kaatopaikkasijoitus on kuitenkin kallista, koska se yleensä vaatii jälkihoitoa. Sopivalla jälkikäsittelyllä, niin sanotulla biologisella stabiloinnilla, mahdollisuuudet hienoaineksen uudelleenkäyttöön paranevat.

Mikrobit töihin

Tiina Mönkäre pisti mikrobit töihin eri stabilointimenetelmiä verratessaan. Menetelmä oli joko aerobinen tai anaerobinen, eli kyse oli siitä, saivatko mikrobit ilmaa vai tekivätkö ne työtään hapettomassa tilassa.

– Molemmat menetelmät stabilisoivat hienoainesta. Aerobinen oli hiukan tehokkaampi ja nopeampi. Hapeton eli anaerobinen taas oli hiukan hitaampi ja halvempi, mutta siinä syntyi metaania. Se tosin voidaan käyttää hyödyksi energiana, Mönkäre sanoo.

Tiina Mönkäre on tehnyt työtään toistaiseksi laboratorio-olosuhteissa. Tutkimuksen siirtäminen maastoon ja käytäntöön kuitenkin kiinnostaa.

– On sitä mietitty. Jos vaikka jotakin kaatopaikkaa ryhdytään syystä tai toisesta kaivamaan, niin olisi hyvä saada tämä tutkimuskenttä siihen viereen, Mönkäre pohtii seuraavaa tutkimusvaihetta..