Pääskyset lentävät navetan yllä ja lauma kissoja sinkoaa kukin omaan suuntaansa kun maitoauto kaartaa maatilan pihaan kauniina syyskesäisenä aamuna puoli kahdeksalta.

Kuljettaja Kari Takala on aloittanut aamunsa hakemalla alleen yön aikana hyväksi lämmitetyn kaluston. Autot liikkuvat ympäri vuorokauden ja vain kuskit vaihtuvat. Takalan päivän ensimmäinen etappi on Sarkasen tila Pälkäneellä.

Navetan kulmalle peruutettuaan Takala avaa auton takaluukun ja vetää esiin paksun sinisen letkun. Se kiinnitetään maitohuoneessa täyteen tankkiin ja painetaan nappia.

– Sitten ei tarvitse kuin odotella ja seurata maidon lämpötilaa. Joskus, jos on juuri lypsetty, saattavat lämmöt olla rajamailla, mutta pääsääntöisesti tässä vain seurataan vierestä.

Aivan kaikki tarkkailu ei ole koneen kontolla. Kari Takala kiipeää maitosäiliön päälle, avaa kannen, kurkistaa sisään ja vetää syvään henkeä.

– Aistinvaraisesti arvioiden kaikki on kunnossa. Hyvältä näyttää ja tuoksuu!

Letku tärisee ja kone hurisee kovaäänisesti. Automaatti tiputtelee Takalalle tasaiseen tahtiin pieniä maitonäytepurkkeja, jotka viedään auton perään jääkaappiin.

– Näytteitä ei oteta ensimmäisistä eikä viimeisistä tipoista, mutta keskivaiheilta maitomäärän mukaan.

Ennen ehti kahvitella

130 lehmän tuotosten imaiseminen autoon vie parikymmentä minuuttia, ja niinpä maitokuski ehtii täällä Sarkasen tilalla hyvinkin jutella isäntäväen kanssa mikäli nämä sattuvat olemaan navetalla.

– Aloitin nelisenkymmentä vuotta sitten, ja silloin oli rauhallisempaa. Monilla tiloilla oli portailla emäntä huutamassa kahville, ja joskus pyydettiin syömäänkin. Nykyään niin talonväellä kuin meillä kuskeilla on kiire, eikä kukaan edes ehdottele kahveja, Kari Takala pohtii.

Monilla tiloilla oli ennen emäntä portailla huutamassa kahville, ja joskus pyydettiin syömäänkin. Kari Takala

Aamunavetasta ulos astuva Sarkasen tilan emäntä Inkeri Ahola muistaa hyvin ne ajat kun maitomies laskettiin melkein talonväkeen.

– Lapsuudessani pihaan ajoivat aina samat miehet avolavaisella pienellä kuorma-autolla. Tonkat vietiin meijeriin ja tuotiin seuraavalla kerralla tyhjinä takaisin. Kesähelteillä piti pelata eri aikaan kuin talvella, ja silloin lypsylle mentiin todella aikaisin aamulla, että ehdittiin ennen maitoauton tuloa.

Vaikka tilavisiitit ovat nykyisin lyhyitä, on maitoauton käymisellä silti yhä muutakin merkitystä kuin se, että robottilypsy keskeytyy pariksi tunniksi kaluston pesujen vuoksi.

– Yleensä ollaan tässä isännän kanssa kahdestaan, joten on kiva tavata ulkopuolisiakin. Aina siihen tulee mentyä heidän aikaansa hukkaamaan. Maitoauton kuljettajat näkevät kyllä meidän hyvät ja huonot tuulet, ja saavat joskus osansakin, Inkeri Ahola nauraa.

Maitoauton kuljettajat näkevät kyllä meidän hyvät ja huonot tuulet, ja saavat joskus osansakin. Inkeri Ahola

Tuttu kierros päivästä toiseen

Kun Aholan pariskunnan lehmien tuotokset on saatu tankkiin, on Kari Takalan aika jatkaa matkaa. Kierros on aina sama; joka toinen päivä käydään samat talot samassa järjestyksessä. Reitti on Takalalle siis tuttu, mutta tuoreempikin kuski osaisi, sillä kulkua ohjaa satelliitti.

Päivän toinenkin tila on robottilypsytila. Auton letkua maitohuoneeseen vetäessään Kari Takala muistelee aikaa ennen nykyautoja.

– Työ oli silloin hyvin fyysistä. Autoissa ei ollut letkunkelaimia, ja kurakeleillä sitä oli aina rinnuksia myöten sotkussa kun iso letku piti kiertää takaisin autoon käsipelillä.

Tämän tilan isäntä Heikki Arpiainen vahvistaa sen, mitä edellisellä tilalla kuultiin.

– Mikäs sen mukavampaa olisi kuin juoda joskus maitomiehen kanssa kahvit, mutta ei ne kuskit enää nykyään kahville ehtisi.

Pienen tilan lehmä on tarkka

Nopeimmillaan tilavisiitti vie vain hetken, ja aamun kolmas etappi on juuri tällainen lyhyt luikaus. Kari Takala imaisee säiliön tyhjäksi parissa minuutissa.

Talon lehmät ovat olleet tarkkoja.

– Aika tarkkaan samat lukemat saatiin kuin viimeksi. Pientiloilla tämä menee usein muutaman litran tarkkuudella, mutta isommissa robottipaikoissa saattaa joskus olla satojenkin litrojen heitto jos vaikka rehuautomaatissa on ollut jotakin muutosta, Kari Takala tietää.

Hauholle monta kertaa päivässä

Maitoauton kuljettaja kerää keskimäärin 6-7 tilan maidot ns. nuppikuormaan ja käy tyhjentämässä lastinsa Hauholla sijaitsevaan perävaunuun pari kertaa vuoron aikana. Lopuksi kerätään vielä auto täyteen, käydään hakemassa perävaunu kyytiin ja ajetaan koko komeus meijeriin.

Pälkäneläisten lehmien maidot päätyvät pääsääntöisesti Riihimäelle. Päivän määränpää varmistetaan kuljettajalle tekstiviestillä vasta vuoron aikana, sillä joskus heittelyt maidon määrässä tai tietyn tuotteen tarve saattavat vaatia pirkanmaalaislisää Seinäjoelle tai Jyväskylään.

Radio päällä pitkin järvenrantaa

Maitoauton kuljettajan työ on erityisesti yöaikaan yksinäistä.

– Kyllähän siinä voi mennä pisimmillään kymmenenkin tuntia niin ettei puhu kenenkään kanssa. Toisaalta päiväsaikaan tapaa paljonkin ihmisiä, Kari Takala pohtii ja kertoo olevansa auton ratissa radion suurkuluttaja.

Oman haasteensa tuovat keliolosuhteet. Pääsääntöisesti pirkanmaalaistiet ovat maitokuskin mielestä hyvässä kunnossa, mutta kelirikkoaikaan ei savisilla pikkuteillä ajeleminen ole varsinaista herkkua.

– Ja talvella kun jään päälle sataa vettä, on raskaassa nestelastissa usein aika hankalaa. Joka talvi joku ajaa ojaan.

Talvella kun jään päälle sataa vettä, on raskaassa nestelastissa usein aika hankalaa. Kari Takala

Maitokuskin ammatin etuihin puolestaan kuuluvat mukavien ihmisten lisäksi kauniit maisemat.

– Unelmien reitti kulkee hyväpintaista asfalttitietä järven rannalla, Takala maalailee hymyillen. Hän hyppää maisemakonttoristaan ja vetää sinisen letkun jälleen uuden maitohuoneen avoimena odottavasta ovesta sisään.